Viikon...loppu & Bocca

Viikonloppuna meillä oli vieraita. Lauantaina satoi, joten käväisimme kaupunginmuseossa katsomassa "the Golden Sixties" -näyttelyn (joka oli aika suppea). Tavarat olivat länsimaisen näköisiä, mutta kyseessähän oli juuri kultainen kuuskytluku, eli Stalinin hirmuhallinnon jälkeinen aika, jolloin elintaso väliaikaisesti jopa koheni. Kohonnutta elintasoa tai ei, tavaroita oli sen verran vähän (yksi huoneellinen), että kiersimme myös perusnäyttelyn. 

Museosta jatkoimme sadetta pakoon Rocca al Mareen ikkunaostoksille. Matkalla napsin kuvia kerran jo kosteusvaurion kärsineellä kamerallani eräästä vanhassa kaupungissa repsottavasta autiosta kerrostalosta, jonka alin kerros on ollut lähinnä vähäosaisten asuttama. Kadunpuoleiseen vaneriin oli täräytetty reikä ja sisäänpääsy oli vapaa, mutta läheisempi tutkiskelu ei houkutellut kun katsoi rojun, lahonneen rakennusmateriaalin, pullojen ja roskien määrää. On erikoista miten näillä hinnoilla autiota tilaa löytyy kaupungin kalleimmalta asuinalueelta. Jokuhan tämänkin pian romahduskuntoisen kiinteistön omistaa, eikä vain ole "aktiivinen" tällä hetkellä (lievästi sanottuna). Olisi mielenkiintoista tietää millaisia tarinoita ja omistajuuskysymyksiä kaikki nämä autiot, ja vieläpä huomattavan pitkään sellaisina olleet kiinteistöt keskeisillä sijainneilla kulisseihinsa kätkevät.

Illalla meillä oli varattuna pöytä Boccaan, jossa emme olleetkaan ennen käyneet. Minä tykkäsin, vaikka taisin sanoa, että kyseessä on pimein ravintola missä olen käynyt. Ja lähes kynttilöiden valossahan siellä istuskeltiin, mutta silmä tottui nopeasti. Kotoisa sisustus, ystävällinen palvelu ja hyvät simpukat ja musta risotto (ja muutkin pöytään tuodut ruuat) eivät kai yhdistelmänä petä koskaan. Varsinkin kun lisää vielä hyvän seuran. Boccalla on sama omistaja kuin Bottegalla, joka on aina ollut käymisen arvoinen. Konsepti on kuitenkin erilainen, sillä siinä missä Bottega on trattoria, Bocca on ristorante (italialaisia kun ovat :)) ja siis vähän muodollisempi. Mutta viihtyisä. Jatkoimme Boccasta matkaa Swissin yläkerran drinkkibaariin, mistä saimme heti näköalapaikat. Sunnuntaina suuntasimme vielä pitkän aamiaisen jälkeen teletornille kunnon sumussa, minkä turvissa kokemus oli myös korkeita paikkoja kammoavalle ihan mukava.

Viikonlopun kokemusten perusteella vieraamme kysyivät meiltä onko tosiaan tallinnalaisissa ravintoloissa ja kahviloissa näin usein jokin ruokalaji listalta yksinkertaisesti, asian vaatimatta minkäänlaista pahoittelua, loppu. Loppu kun loppu, piste. Jonkin aikaa tänne muutettuamme ihmettelimme itsekin kuinka monta kertaa peräkkäin tarjoilija voi eri paikoissa vain tyynesti ojentaa menut ja kertoa samaan hengenvetoon mikä kaikki tänään on loppu. Jos siis muisti litanian luetella. Joskus tullaan vasta kymmenen minuuttia tilauksen jälkeen kertomaan mitä kaikkea puuttuu, parhaimmillaan ilman ehdotusta tilalle tai edes menua. Liiketoiminnan kannalta "ei oo":n myyminen on typerää, mutta pitää pintansa paikallisena tapana. Tai jonkinlaisena neuvostoajan jäänteenä, sillä tuskinpa tallinnalaiset tasokkaat ravintolat sentään pula-aikaa elävät. Niinäkin kertoina kun oman pöydän tilauksista mikään ei ole loppu, saattaa tarjoilija unohtaa tuoda jotain tai muistaa tilauksen väärin, koska läheskään kaikkialla ei kirjoiteta tilauksia ylös.. Näistä kerroista riittäisikin ihan oma tarinansa..

Eikä kyse tosiaan ole siitä etteikö täällä olisi todella kivoja ravintoloita ja kahviloita ja hyvää ruokaa ja asiakaspalvelua. Ongelma on ehkä pikemminkin siinä, että jos täkäläiseen ravintolaan tulee asioimaan odottaen täysin länsimaista (tai edes suomalaista) elämystä, on lievän pettymyksen ja ärsyyntymisenkin riski olemassa. Vaikka yllä mainitut seikat tuntuvat perusasioilta, täytyy kuitenkin nähdä se laajempi konteksti ja muistaa kunnioittaa myös maiden välisiä eroja, vaikkeivat ne aina miellyttäisikään. Voi olla perustellusti eri mieltä, mutta kuitenkin pitää avoimen mielen ja joustavan suhtautumisen. Tosin, kun miettii miten paljon kulttuurillisia konflikteja maailmaan mahtuu, lienee tämä joskus helpommin sanottu kuin tehty ;) 

TIHS 2012

Takana on Tallinn International Horse Show 2012 (takana siis jo viime sunnuntaina). Olen ollut koko viikon aivan pöhinöissäni, nähnyt unia kisaratsukoista ja hymyillyt trollissa hoopona hevosten kuvat silmissäni, sydän läpättäen. Sain "yllättäen" inspiraation myös itse siirtyä takaisin esteille, sen verran mahtavan vauhdikkaan esteettistä touhua se nyt vain on. Eli toisin sanoin itsesuojeluvaistolle jauhot suuhun ja treeniin.

Tunnelma TIHS:ssä oli hyvä, kaikki toimi, järjestelyt olivat ammattimaiset, vähän showta, vähän jännitystä. Kuvia sisähallissa oli vaikea ottaa, sillä salama oli kielletty, mutta joitain haamuratsukoita onnistuin tallentamaan. Sekä nuo kaksi alempaa melkein tarkkaa otosta. Ruokapuoli koostui lähinnä hampurilaisista ja muusta mätöstä, mutta toisaalta viereiseen Rocca al Maren kauppakeskukseen pääsi hakemaan mieleistään. Varusteständit eivät olleet erityisen ihmeelliset, mutta emmehän me niiden takia paikalle menneet. Ja ainakin Kingslandin kamoja oli ihan kivasti myynnissä. Niitä hypistelin ja mietin, että olisipa kiva pukeutua tallille tyylillä, mutta 300 euroa tallitakista on ainakin vielä (ehkäpä ajatukseen jonain päivänä tottuu ;) kipurajan tuolla puolen.

Pääluokka, GP, oli sunnuntaina illalla. Se olikin ehdottomasti jännittävin, vaikka itse tykkäsin katsoa myös nuoria hevosia. On se uskomatonta mitä 6-7 -vuotiaat ammattilaispuolella suorittavat, kun harrastepuolella sen ikäiset ovat usein vielä ihan vauvoja, joilta ei voi oikein mitään ihmeellistä odottaa ;) Ratsastus oli ihan paria poikkeusta lukuunottamatta kaikissa luokissa todella siistiä ja hevoset timmejä ja kiiltäviä. GP-luokassa Mikael Forstén teki ikävä kyllä suomalaiset ja poistui paikalta 3. sijan saatuaan. Palkintojenjaossa jopa ehdittiin kätellä 4. sijaa saanutta joka pudisteli päätään tyylillä en ole herra Forstén. Ja hetkeä aiemmin tytöt vielä heiluttelivat Suomen lippua kuultuaan suomalaisen päässeen palkintosijalle. Lievästi sanottuna epäurheilijamaisen noloa faneja ja Suomen kannattajia kohtaan (puhumattakaan kisajärjestäjästä).

Suomalaisista puheen ollen myös eräät kovaääniset känniääliöt olivat onnistuneet katsomoon navigoimaan. Hevosen kieltäessä radalla äijä kiekuu humalan paksuntamalla kielellä "ja nyd thalikholla perssukhsille.. kräähhähhääää!!" Ja nainen hokee vieressä "vh**u oikheesti, nyd lähedään, vh**thu.." Kieltämättä, tuoppi maksoi sen 3 euroa ja lasi viiniä oli täysi muovimukillinen, eli jos se kontrolli on pettääkseen, se vaan sitten nähtävästi pettää. Muuten maanmiehemme käyttäytyivät asiallisesti ja suomalaisia oli sentään katsomossa paljon. Ainut mikä jaksaa aina vain ihmetyttää on suomalaisten tyyli tulla Viroon ja tilata kaikki suomeksi. Jopa vessajonossa kuului lähinnä "onko tässä jono?". Kertokaa joku logiikka tämänkin taustalla, en nimittäin kykene ymmärtämään. Itselläni ei ole koskaan ollut pokkaa lähteä ulkomaille kuvitellen ja olettaen että siellä puhutaan suomea :D

Loppuhuipennus omalle penkkiurheilijaosallistumiselleni ajoittui myös GP-luokkaan. Vaihdoin kaverini kanssa kunniakierroksen aikaan pari sanaa ja käännyin pahaa-aavistamattomana hymy korvissa takaisin radalle päin. Ilme muuttui nopeasti kun voittaja Gunnar Klettenbergin palkintokimppu mäjähti naamalleni. En ehtinyt edes kirkaista, enkä käsiä nostaa eteen. Ammus osui ja upposi, mehevä kimppu tuli nimittäin sellaisella voimalla, että se jäi naamaani kiinni. Seisoin pari sekuntia tyrmistyneenä kimppu naamassani keikkuen ja sen jälkeen nauroin kyyneleet silmissä, kanervanpaloja syljeskellen ja silmistä kaivellen. Lopun iltaa kuljin siniset viirut ja glitterit naamallani. Totesin, että tässä vasta "hienovarainen" vihje, johon kaverini: no todellakin, sait GP-kukat jo etukäteen. Eli ei kun sinne estetunneille ;) Onneksi kimppu ei tullut toinen puoli edellä, olisi varmaan ollut silmä mustana ja hampaat kurkussa. Kuva noin muuten ihan kauniista kimpusta alimpana - pakkohan se oli kotiin saakka tuoda.

Yhteenvetona viikonlopusta: kyllä vaan täällä idässäkin painellaan vauhdilla. Tuntui lähinnä, että suomalaiset vetivät kansakuntana eniten puomeja alas. Venäläisillä oli paljon melko raskasrunkoisia hevosia ja latvialaisten ja liettualaisten gasellit tuntuivatkin pieksevän ne ketteryydellään. Tosin juuri venäläinen ratsukko hyppäsi 190cm lauantai-illan korkeushypyssä. Kyseinen show oli viihdyttävä; venäläiselle ratsukolle soitettiin humoristisesti balalaikkamusiikkia ja saksalaiselle Rammsteinia. 

Ensi vuonna uudestaan, ilmeisesti kypärä ja visiiri päässä jopa katsomoon. Mikä parasta, päiväliput maksoivat noin 20 euroa Club One -alennuksella. Jopa miehenikin innostui ja hän ei todellakaan ole jaksanut omista pikku kisoistani kiinnostua ;) Kyllä vain tuon kokoiset esteet pistävät aikuisenkin miehen puristamaan penkkiä rystyset valkoisina. Mies tapitti ratsukoita hartaan hiljaisena ja jaksoi menossa mukana lähes koko lauantain. Ainoastaan koulun vapaaohjelman aikana alkoi hieman pilkityttämään.